Fysioterapeutti on alkanut käydä Milon kanssa jumppaamassa. Meillä on nyt kerran viikossa jumppahetki kotona hänen kanssaan ja nyt jo voi huomata muutosta. Pää alkaa jopa pysyä pystyssä, kun köllitään masullaan. Kääntyilytkin onnistuu hienosti yhteen suuntaan ja toiseen harjoitellaan sitten jumppaamalla.
Kipeänä ei nukuttu, valvottiin ja itkettiin tai jos nukuttiin niin se vaati liikettä ja kosketusta. Nyt ollaan onneksi kaikki taas terveitä! Ennen sairastelua ja varsinkin niiden aikana Milo oli kovin nälkäinen öisin. Nyt yösyötöt on myös loppunut kuin seinään eli meillä nukutaan tällä hetkellä 7-10 tuntia/ yö kerrallaan. Kun nukutaan pidempään kuin lääkkeidenottoväli, joka on 8 tuntia, niin sitten ne lääkkeet otetaan puoli unessa ja jatketaan unia. :) Elämä helpottui huomattavasti kun saa taas tarpeeksi unta. Fysioterapeutti on alkanut käydä Milon kanssa jumppaamassa. Meillä on nyt kerran viikossa jumppahetki kotona hänen kanssaan ja nyt jo voi huomata muutosta. Pää alkaa jopa pysyä pystyssä, kun köllitään masullaan. Kääntyilytkin onnistuu hienosti yhteen suuntaan ja toiseen harjoitellaan sitten jumppaamalla. Nämä kuumuudet kyllä meinaa viedä järjen. Milon kuumeilu on onneksi pysynyt tästä helteestä huolimatta kurissa ja mitään ylikuumentumista ei ole tapahtunut. Tuuletin on ollut aika kova juttu ja pesuvadissa istuminen olkkarissa on myös helpottanut! :) Koirillekin tämä kuumuus alkaa käydä raskaaks kun ne vaan nukkuu ja lenkit jaksaa tehä aikasin aamul ja myöhään illalla kun vähän on viileämpää. Mukavia hellepäiviä kaikille lukijoille! Palaillaan taas asioiden pariin myöhemmin
0 Comments
Viimekertaiseen kirjoituksen jälkeen on alkanut helpottamaan. Milon tauti alkaa väistyä, vielä vähän on nuha ja köhä mutta kuumetta ei ole ollut ja sekös rauhoitta äidin mieltä. Tartutettiin se tauti sitten Larillekin, joka alkoi eilen illalla valittaa kurkkukipua. Nyt on hiipinyt pieni epäilys siitä, että Milon Minirin lääkitys, joka väkevöittää virtsaa niin, että ihminen ei kuivu, alkaa jäädä pieneksi. Epäilys heräsi, sillä Milo juo niinkuin olisi viikon viettänyt Saharan autiomaassa ja vaipat ovat alkaneet painaa enemmän. Niinpä omatoimisena tätinä päätin tehdä oman tutkimuksen. Kirjataan nyt kahden vuorokauden ruokamäärät ja vaippojen painot ylös ja sama tehdään viikon päästä uudestaan niin voidaan sitten näyttää muistiinpanoja lääkärille, kun käydään näyttäytymässä kontrollikäynnillä ja hän voi sitten kertoa oliko epäily aiheellinen vai aiheeton. Toisinaan tulee harmi siitä, kun ajattelee mitä kaikkea Milolta voi mahdollisesti jäädä kokematta, jos silmät jäävät sokeiksi. Kaikki moottoriajoneuvoilla huristelu ja sitä seuraava itsenäisyys liikkua paikasta toiseen. Maisemien ihastelu ja tuijottelu ei ole Milolle vaihtoehto. Se saa mielen surulliseksi ja yleensä siitä myös syyttelee itseään vaikka onhan meille sanottu ettei oltaisi voitu tehdä mitään toisin. Toisaalta sitä myös ajattelee mitä kaikkea Milo saa kokea mitä näkevä ei. Miltä tuntuu, kun muut aistit ovat herkistyneet korvaamaan näköä ja millainen luottamus sitä kasvaa itseään ohjaavin ihmisiin? Miltä metsä tai meri kuulostaa, haisee ja tuntuu? Miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa ulkonäölle ei olisi mitään merkitystä? Näin näkevänä sitä on mahdoton kuvitella, sillä nykyinen yhteiskunta on niin ulkonäkökeskeinen. Veneillessä tulee ihasteltua maisemia ja toisinaan haisteltua merta, mutta kuinka paljon enemmän voi nimenomaan tuntea, kun sulkee hetkeksi silmänsä. Elämä on toisaalta hyvin samanlaista kuin ennen Miloakin. Viihdytään Larin kanssa kotona, kyläilemässä, nähdään kavereita ja harrastetaan omia juttuja ja Milo kulkee mukana. Onneksi on ystäviä, joilla aika samanlainen elämäntilanne pienten lasten vanhempina niin saa vertaistukea mutta on myös ihana kun on ystäviä, joilla ei sitä ole. On helpompi irrottautua siitä vauva arjesta, kun voi olla ihmisen kanssa jota se ei vielä kosketa henkilökohtaisesti ja on muita juttuja elämässä. Milon diagnoosi tuo pienen lisähaasteen meidän arkeen noiden lääkkeiden ja näkemättömyyden muodossa. Milolle luodaan maailmaa sanallistamalla ja tunnustelemalla. Mi- lon reaktioihin vastataan nopeasti anta- Kuva on maisema Californian rannikolta. malla äänille ja tuntemuksille sana. Kaikki tekemiset sanallistetaan kuten pukeminen ja ruokailut, jumpat ja leikit. Kun Milon luokse tullaan, hänen käteensä kosketaan ja kerrotaan kuka siihen viereen nyt tuli. Vasta sitten voidaan nostaa syliin tai koskea muualle. Näin Milolla on aikaa reagoida tulijaan. Nyt kuitenkin kohti terveempiä päiviä! Hyvää alkavaa viikkoa kaikille lukijoille. :) Hysteeristä kikatusta, epäselvää puhetta ja järjettömiä lauseita. Kun on nukkunut kolmen vuorokauden aikana n. 10 tuntia, niin sitä alkaa nähdä pieniä vihreitä miehiä ja vaalenapunaisia elefantteja. Onneksi Milo on sentään nukkunut mutta se on vaatinut sen, että joko minä tai lari heilutetaan kokoajan hänen sänkyään tai kannetaan häntä kopassa ympäri taloa. Eteisestä keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen, ympäri ja samaa kautta takaisin. Tätä jatkuu niin kauan, että väsyy ja kantaja vaihtuu tai että Milolle kelpaa oma sänky ja häntä voidaan keinutella siellä. Kipeänä ei ole kiva olla. Se ei ole kiva vanhemmille, varsinkaan jos he ovat myös kipeänä, mutta kaikkein kurjinta se on pienelle. Niistämistä ei vielä osata, mutta silti on räkää nenä täynnä, yskä harmittaa ja antibioottikuuri aiheuttaa vatsanväänteitä. Tänään on ollut vähän helpompi päivä. Milo viihtyy jo lattialla eikä enää itke koko hereillä olo aikaa. Kumpa se nyt tarkottaisi sitä että ensiyönä saadaan nukkua vähän pidemmät unet ja tauti alkaa väistyä.
Milo vahtii isin rahoja kauppareissun ajan. Huoli toisesta ihmisestä voi vallata kenet vain meistä. Olemme huolissamme isovanhemmistamme, vanhemmistamme, sisaruksista, ystävistä, läheisistä ja lapsistamme. Kun pieni vauva voi huonosti, hän ei pysty kertomaan mihin sattuu. Milon tapauksessa edes kuume ei tarkoita, että nyt on jokin hätänä, koska kuumetta hänellä on lähes päivittäin. Tämä siksi, ettei äiti ja isi pääsisi liian helpolla... Kun Milo sairastuu, on osattava tulkita niin itkuja kuin muitakin merkkejä, mitä hän koittaa antaa. Itse tykkään kirjoitella muistiinpanot tarkkailupäivistä, johon kirjaan ylös kaiken. Kellonajat ja määrät kuumeesta ja ruuasta ja mahdollisista lisä lääkkeistä kuten panadol. Kirjaan ylös myös omia ajatuksia ja erilaisia oireita joita ollut. Lääkäritkin tuntuvat tätä arvostavan, kun mennään näytille. Siitä heidän on helppo katsoa mitä edelliset päivät ovat pitäneet sisällään. Viime kirjoituksen jälkeen kuume Milolla laski seuraavaksi päiväksi ja pikkumiehen vointi siinä samassa parani. Viime yönä kuume tuli kuitenkin takaisin ja silloinhan ei nukuta. Aamulla soitettiin heti lastentautien polille SAS:iin ja saatiinkin iltapäivälle aika. Lääkäri tutki ja hutki ja lähetti keuhkokuvaan ja labrakokeisiin. Sen jälkeen odoteltiin tuloksia. Labra-tulokset oli kaikki hyvät, mutta keuhkoissa näkyi pientä tulehdusta. Se tarkoitti sitä, että päästiin apteekin kautta antibiootit kainalossa kotiin sairastamaan. Kun huoli iskee, eikä tiedä mikä toisella on hätänä, kaikki tuntuu mahdottomalta. Sitä tulee keskittäneensä kaiken energiansa siihen ihmiseen josta on huolissaan. Kaikki ajatukset pyörivät sen ympärillä, mikä toista mahdollisesti saattaisi vaivata tai miten toisen oloa pystyisi helpottamaan. Onko se kenties puhkeavat hampaat vai ilmavaivat? Vai mahtaakohan toisella olla jokin pahemmin vialla? Miten vaarallista se on? Pitäisikö lähteä sairaalaan vai tarkkailla tilannetta vielä hetki? mm. nämä kysymykset pyörivät päässä. Silloin omat asiat unohtuvat tai tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kotityöt tuntuvat mahdottomilta tehtäviltä ja hampaiden pesukin rasittaa. Sitten kun kaikki selviää, eikä suurta hätää olekaan, mielen valtaa helpotus. Minulla helpotus saa aikaan väsymystä ja päänsärkyä mutta samalla tulee rauhallinen ja raukea olo. Nyt voi taas täyttää tiskikoneen tai lähteä koirien kanssa pidemmälle lenkille, kun voi olla rauhallisin mielin. Kaikelle itkulle ja kitinälle löytyikin selitys ja korkea kuumekin oli vain saman pöpön aiheuttamaa. Miten paljon pieni bakteeri keuhkoissa voikaan saada aikaan harmia ja huonoa oloa pikkuiselle ja huolta ja murhetta vanhemmille. Niinhän siinä käy, että kun hehkuttaa miten mukavasti asiat ovat niin niiden suunta kääntyy alamäkeen. Jo eilen illalla Milo tuntui hieman normaalia itkuisemmalta. Arvelin sen kuitenkin johtuvan ilmasta vatsassa niinkuin yleensä, sillä kuumetta oli "vain" 38.4. Meille tuo lämpö on normaalia ja siinä käydään aina välillä Milon lämmönsäätely ongelmien takia. Illan aikana sekin laski taas normaaleihin lukemiin. No tänään aamulla kuitenkin kuumetta oli jo 39.4 astetta. Soittelin sitten ympäriinsä, sillä Salon lastenosasto on suljettu näin heinäkuussa. Nyt seuraillaan tilannetta sitten TYKS:in lasten päivystyksen kanssa. Ohjeiksi tuli antaa kuumelääkettä ja jos se ei auta niin näytille ja jos auttaa niin jäädään seuraamaan tilannetta. Jos tilanne muuttuu esimerkiksi niin että oireita tulee lisää kuten oksentelu niin sitten uusi soitto tai näytille. Noh panadoli auttoi ja kuume on nyt laskenut. Enää asteita jäljellä pikkujäbällä 37.2. Nyt siis vain odotellaan. Toivon totisesti, että kyseessä olisi jonkin näköinen kesä flunssa mutta aika näyttää. Varsinkin tällaisella hetkellä, kun lapsi on kipeänä, sitä miettii tilannetta, joka on varmasti monelle vanhemmalle tuttu. Miksi se pikku tirriäinen ei voi alkaa nukkua, kun nukuttaa vaan unta vastaan taistellaan siihen asti että ollaan raivon partaalla ja vanhemmilla alkaa keinot loppua nukuttamisen suhteen? Kuitenkin silmät painuvat tahtomatta kiinni, mikä kertoo vanhemmille siitä että uni se sieltä olisi tulossa. Kipeänä tilanne vielä korostuu sillä "uni paras lääke on" ja pöpö ja sitä vastaan kamppaileminen väsyttää pientä ihmistä entisestään. Ja mikähän siinäkin on, että juuri kun luulet saaneesi vaavin unille ja olisi aika pienelle voiton tanssille niin naapuri ajaa talon ohi ja koirat heräävät vahtipuuhiin haukkumaan ovelle ja vauva herää. (Niin käy lähes poikkeuksetta joka kerta :D.) No nyt kuitenkin sai Milokin unen päästä kiinni ja tämä äiti ehtii hetken huilata. Toivottavasti olisi hänelläkin parempi olo noiden unien jälkeen. Unet tarkoittaa minulle tee-aikaa ja hetki omien asioiden hoitamista ilman, että tarvii murehtia toisen nukuttamisesta tai leikittämistä tai kuntouttamista. Odottavan aika on pitkä, eikä ole helppoa olla miettimättä, mikä toisella mahtaa olla kun noin kuumetta nostaa. Mikään muu tähän hätään ei kuitenkaan auta kuin se odottelu ja sitä tässä jatketaan. Eiköhän tästäkin kuopasta pian nousta. :) Tilanteen jatkoa voitte seurata jatkamalla blogin lukemista. Tässä aamun ohjelma. Muistiinpanojen kirjoitus alkaa näistä korkeammista kuumeista. Panadolia haettiin apteekista. Lääkkeitä otetaan stressi annostuksen mukaan ja kuumetta mitataan monia kertoja päivässä. Voihan sentään! Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi aloittaa tämän blogin kirjoittamisen, joka oli suunnitteilla jo raskauden aikana. Tietoa meistä löytyy osiosta "about", joten siihen en nyt mene sen syvemmin. Tässä blogissa seurataan meidän perheen arkea ja minun ajatuksiani. Onnistumisia ja takapakkeja, ihan tavallisia asioita ja yllättäviä käänteitä. Niistä on meidän päivät tehty. Odotus aikana kun kysyttiin, toivotteko tyttöä vai poikaa, sitä tuli vastattua että kunhan lapsi olisi terve niin muulla ei ole väliä. Raskaus aikana ja ultrissa ei näkynyt mitään epäilyttävää vaan terve lapsihan sieltä syntyy tietenkin, mikäs muukaan. Emme olleet edes ajatelleet vaihtoehtona sitä että jotain olisikin "vialla". Diagnoosit tulivat vasta syntymän jälkeen, joka sekään ei onnistunut niinkuin olin päässäni kuvitellut vaan Lari jätettiin odottamaan kun minua lähdettiin kiikuttamaan kiireelliseen sektioon. Kaikkien diagnoosien ja epäilyjen jälkeen olo oli musertunut ja sitä vaan mietti, että miksi juuri meille kävi näin. Kysymyksiä ilman vastauksia ja itsensä syyllistämistä oli melkein liikaa yhdelle ihmiselle sulatettavaksi. Onneksi sen pystyi jakamaan Larin kanssa. Toisinaan sitä sai toimia lohduttajana ja tukijana sukulaisille kun Milo vietti aikaa osastolla ja olisikin itse tarvinnut tukea. Toisena hetkenä sitä sai tukea lähimmäisiltä juuri silloin, kun jaksaminen oli koetuksella. Vaikka meille ilmoitettiin, että Milo joutuu syömään lääkkeitä lopun elämäänsä niin suurin järkytys tuli kun silmälääkäri vahvisti neurologin epäilyn magneettikuvissa nähdyistä puuttellisesti kehittyneistä näköhermoista. Silmän pohjassa olevien näköhermojen päät olivat niin pienet, että jos Milo ei jää sokeaksi niin ainakin hänellä tulee olemaan hyvin heikko näkö. Toistaiseksi Milon diagnoosi on molempien silmien sokeus. Tämän kanssa oli varmasti eniten sulattelemista ja eniten itkujakin on itketty. Nyt asiat ovat alkaneet selvitä ja luottamus tulevaisuuteen on kasvanut. Tuki, jota olemme saaneet niin perheeltä, ystäviltä, samassa tilanteessa olevilta kuin sairaalastakin on ollut äärimmäisen tärkeää. Sen olemme todenneet, että kun ei odota Milon näön paranevan voimme sitten yllättyä positiivisesti. Siihen asti elämme ja opettelemme olemaan vanhempia ihanalle sokealle pojalle. Ensimmäisten neljän kuukauden pyöritykseltä selvittiin ja nyt on arki alkanut tasoittua ja babybluesiltakin vältyttiin. Meidän ihana poika rakastaa musiikin kuuntelemista. Lari soitti Milolle rumpuja jo silloin, kun Milo oli edelleen minun mahassa ja nyt rummuttelu saa Milon nauramaan. Muutenkin elämä on toisaalta hyvin tavanomaista vauva-arkea tai niin kuvittelen. Toisaalta on otettava huomioon monta asiaa. Lääkkeet kolmesti päivässä tarkasti ajallaan ja jos kuumetta niin lääkkeitä annetaan viidesti. Milon kuumetta on tarkkailtava usemman kerran päivässä ja sokeus on otettava huomioon, joka tilanteessa. Milolle sanallistetaan ympäristöä, jotta hänenkin puhe alkaa kehittymään. Tavalliselle vauvallehan osoitetaan esimerkiksi lamppua ja toistellaan sanaa. No Milolle opetetaan puhe muita kautta kuten tunnon ja ääniin reagoimisen kanssa. Myös motoriikan kehittymistä avustetaan erilaisilla liikkeillä ja jumpilla ja leikin avulla. Joka päivä tehdään myös näön käytön harjotuksia mutta niistä lisää myöhemmin blogissa kun saan aikaiseksi ottaa kuvia. :) |
AuthorBlogin kirjoittaja on.. Archives
December 2018
|