Kaikkihan oli lähtenyt liikkeelle edellisen päivän aamuna, kun saavuttiin sairaalalle synnytyksen käynnistykseen. Milo oli mahassa yliajalla jo yli kaksi viikkoa ja siksi siis käynnistettiin. Ensimmäisenä päivänä ei tapahtunut mitään, ei myöskään seuraavana yönä. Toisena päivänä kalvot puhkaistiin ja siitä sitten lähti tapahtumaan. Olin ensimmäisten kovempien kipujen alettua ammeessa. Lilluin siellä lämpimässä vedessä varmaan yli tunnin. Sitten oli noustava, sattui liikaa. Laitettiin epiduraali ja huilasin hetken.
Kokoajan olin monissa piuhoissa kiinni. Kanyylistä meni oksitosiinia vauhdittamaan hommaa, mahan ympärillä oli piuhoja mittaamassa supistuksia ja Milon päähänkin oli piuha kiinnitettynä mittaamassa sykettä. Milon syke vaihteli ja sitä seurattiinkin tarkasti. Noin kahdeksan tuntia oli mennyt ja kätilö kehoitti minua kävelemään synnytyksen vauhdittamiseksi. Kun nousin sängystä, Milon sydänäänet katosivat. Eikun käsky takaisin sängylle. Minulle annettiin lisähappea ja Miloa työnnettiin takaisin. Sen jälkeen ei saanutkaan liikkua mihinkään. Milon sydänäänet laskivat välillä hurjasti, joten kymmenen tuntia synnytyksen alkamisesta lääkäri päätti, että lähdetään kiireellisesti tekemään sektio. Lääkäri epäili sykkeen laskemisen johtuvan siitä, että Milo olisi väärässä asennossa. Leikkauksessa selvisi kuitenkin, että Milo taisi olla vain liian väsynyt sillä asento oli hyvä.
Larin oli jäätävä synnytysosastolle odottamaan ja minut vietiin leikattavaksi. Milo saatiin ulos vartissa ja parkaisi tämän äidin helpotukseksi kuuluvasti. Silloin tuli ensimmäinen itku. Onneksi leikkaussalissa oli ihana hoitaja joka silitti päätä ja kyynelehti mukana. Kätilö vilautti Miloa nopeasti minulle ja lähti sitten synnytysosastolle viemään pikkumiestä isin paidan alle lämpimään. Minun kokoon kursimisessa ja tunnon palaamisessa alakroppaan meni vielä reilu tunti ennen kuin pääsin liittymään Larin ja Milon seuraan. Milo syntyi klo 23:46 ja minä en nukkunut koko yötä. Milo oli sylissä ja tuhisi. Lari nukkui lattialla patjalla vieressä ja minä olin hereillä ja tuijottelin Miloa.
Aamulla vähän ennen kello kuutta kätilö tuli hakemaan Miloa testeihin, jotka tehdään pikkuiselle kuuden tunnin jälkeen syntymästä. Kun kätilö tuli Milon kanssa takaisin, hän ilmoitti, että Milo tuli nyt sanomaan heipat ja lähtee lasten osastolle. Sokerit ovat kuulemma todella alhaiset ja oli kiire. Tietenkin me oltiin väsymyksestä jo valmiiksi sekaisin ja se huoli mikä Milosta tuli alkoi kuristaa kurkkua. Mikä on hätänä? Vielä näin puolitoista vuotta myöhemmin ei kyyneliltä oikein voi välttyä kun ajattalee tuota tunnetta. Saatiin odottaa tunnin verran kätilöä takaisin kertomaan, mitä oli meneillään.
Siitä se meidän sairaalassa ravaaminen sitten alkoi. Meille järjestettiin perhehuone vaikkei sellaista vapaana ollutkaan ja oltiin siellä noin viikko. Siitä oli helppo käydä lastenosastolla ja sain parannella sektiohaavaani rauhassa mutta pystyin silti imettämään. Viikon jälkeen lähdettiin kotiin ja toisen viikon jälkeen pääsi Milokin ensimmäistä kertaa käymään kotona. Silloin olikin jo nimi Milon diagnoosilla.
Pitkä matka on kuljettu tuosta puolentoista vuoden takaisesta ja edelleen niitä tunteita joutuu käsittelemään. Ei kai niistä pääse lopullisesti eroon koskaan. Kaikkea en noista synnytys päivistä tai Milon ensimmäisistä päivistä muista. Osa niistä tapahtumista on hieman sumussa. Osa asioista taas on edelleen hyvin kirkkaana mielessä, kuin ne olisivat tapahtuneet vasta eilen. Onneksi nyt on kaikki taas toistaiseksi hyvin ja voidaan yhdessä ihmetellä ja ihastella tuota meidän pientä hymypoikaa. :)