Milo on aivan rakastunut isänsä kanssa rummutteluun. Meillä on aina pienet peltorit mukana Milolle, kun esimerkiksi väsyneenä hän on erittäin herkkä joillekin äänille. Peltorit Milolla on päässä soitellessakin. Äijästä huomaa jo, että kun me mennään yläkertaan ja siellä laitetaan peltorit päähän niin naamalle tulee onnellinen hymy. Sitten eikun iskän syliin ja kapulat käsiin ja paukuttelemaan.
Alkaa tämä väsymys ja kiire helpottamaan. Olen saanut nyt organisoitua aikatauluja niin, että on itse hieman paremmin ajantasalla kaikesta, vaikka toisinaan vieläkin ajat ovat menneet loppujenlopuksi päässä sekaisin tai sitten olen ne sinne aikatauluun jo merkannut väärin. Paperihommiakin olen saanut hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Tällä hetkellä odotellaan KELAlta ja Salon vammaispalvelusta päätöksiä. Odotellaan myös ensi kuuta jonne on kasautunut kaikki kontrollikäynnit ja neuvolakin. Joka viikko 1-2 käyntiä johonkin suuntaan, että sitä odotellessa. Nyt on kuitenkin mukavan rauhaisa olo, sillä ollaan pysytty terveenä ja pikku mieskin on hitaasti mutta varmasti omaa tahtiaan kehitellyt motoriikkaansa. Fyssari toi Milolle tyynyn, joka tärisee. Sen avulla harjoitellaan käsiin tukeutumista. Milo sai kummisedältään myös tuollaisen kivan häkkyrän, mikä hieman helisee. Ollut ihan lemppari viihdytin siitä asti, kun se hänelle tuotiin. Tälläkin hetkellä ukkeli pyörii lattialla ton häkkyrän kanssa. Milo on aivan rakastunut isänsä kanssa rummutteluun. Meillä on aina pienet peltorit mukana Milolle, kun esimerkiksi väsyneenä hän on erittäin herkkä joillekin äänille. Peltorit Milolla on päässä soitellessakin. Äijästä huomaa jo, että kun me mennään yläkertaan ja siellä laitetaan peltorit päähän niin naamalle tulee onnellinen hymy. Sitten eikun iskän syliin ja kapulat käsiin ja paukuttelemaan. Olen siis onnellinen. Onnellinen Milosta ja niistä pienistä kehityksen askelista, joista meidän ihana fysioterapeuttimme taas minua muistutti. Onnellinen siitä, että suurin väsymys alkaa helpottamaan taas toistaiseksi ja lääkärikäynnit, terapiat, labrat ja Milon paperiasiat alkaa olla viimein järjestyksessa. Onnellinen, että vihdoin alkaa taas pää sopeutumaan tuleviin muutoksiin esimerkiksi sen kasvuhormonin osalta ja fysioterapian lisäämisen osalta. Olen onnellinen, kun Milo on. Olen onnellinen siitä, että minulla on aivan mahtava perhe. Olen onnellinen, että minulla on mies, joka tukee tuli mitä tuli. Olen onnellinen noista karvakoirista joita pitää ulkoiluttaa satoi tai paistoi. Ja olen onnellinen kaikista läheisistä ihmisistä, joilta voi pyytää apua, kun sitä tarvitsee, vaikka toisinaan avun pyytäminen tuntuukin vaikealta. Jo tieto heidän olemassaolostaan helpottaa omaa taakkaa. Niinpä Kiitos!
0 Comments
Minun isoäitini eli Milon isoisoäiti otti hommakseen tehdä Milolle tämän ihanan virikekehän! Tässä linkki Näkövammaisetlapset ry:n sivuille, jossa ohje virikematon tekemiseen ja sen tarkoitukseen. Siinä siis sama idea kuin tässä kehässä. http://www.nkl.fi/fi/etusivu/kuntoutus/lapset/tietoa/virikematto Milo viihtyy kehässä tunnustellen sen seiniä ja rapsuttelee lattialla olevaa peittoa. Virikekehässä on rapisevia ja heliseviä kohtia. Siinä on kiinni kulkusia ja eri tuntuisia tekstiilejä, joita tunnustella. Virikekehässä pysyy lelut tallessa, kun Milo tuosta kasvaa ja lelut alkavat kiinnostamaan enemmän. Kehästä saa tehtyä myös pallomeren. Kiitos siis tästä kuuluu isoäitille, joka soitteli näkövammaistenkeskusliiton aluesihteerille ja kysyi ohjeet ja toteutti aivan mielettömän kehän Milolle. Virikekehän fiilistelyn ohessa on todettava, että syksy on tullut. Lehdet tippuu puista, ilma viilenee ja illat pimenee. Ilmakaan ei ole ihan yhtä kaunis kuin kesäaikaan vaikka aurinkoisina päivinä onkin mukava käydä pitkillä vaunuttelulenkeillä. Kai se syksy jokaisella ottaa veronsa. Pimeneviin päiviin on taas totuttava ja vaikka kuinka polttaa kynttilöitä niin mieli saattaa saada tummia sävyjä. Itsekin olen siihen syyllistynyt enkä pidä siitä. Olen nimittäin sitä mieltä, että asioissa rypeminen ei auta ketään ja vähiten itseään. Mielestäni myös omaan asenteeseen voi vaikuttaa ja sillä on taas suuri merkitys miten mielekkäältä elämä tuntuu. Kuitenkin välillä tulee pohdittua, mitä jos....
Mitä jos Milo näkisi, nousisiko hänkin jo tukea vasten seisomaan, tuijottelisi syvälle silmiin ja hymyilisi nähdessään tutut kasvot. Mitä jos kaikki olisi mennyt hyvin synnytyksessä ja Milokin olisi syntynyt terveenä, sairaalakierteen sijasta oltaisiin saatu nauttia pikkuvauva-arjesta kotona vaaleanpunaisten lasien läpi pienen ihmisen elämän ensi hetkiä katsellen. Miltä tuntuu se ensi katse kun vauva katsoo äitiä silmiin. Mitä jos jaksaisi kuntouttaa Miloa enemmän, mentäisiinkö motorisessa kehityksessä vähän vauhdikkaammin eteenpäin. Mitä jos kaikki olisi mennyt "niinkuin pitää" olisinko onnellisempi. Näitä miettiessä tuntee syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, ettei tiedä onko tehnyt tarpeeksi. Syyllisyyttä siitä, että edes ajattelee näin. Syyllisyyttä siitä, että ajattelee miten asiat voisi olla, kun ne eivät niin ole eivätkä tule olemaankaan. Toisaalta nämä kysymykset myös herättävät ajattelemaan, miltä tuntuu kun Milo tunnistaa tutun äänen ja hymyilee. Miten Milo tunnustelee varovaisesti pienillä sormillaan isän ja äidin kasvoja ja opettelee tunnistamaan ne siten. Miten sairaalassa vietetty aika näytti sen, miten tärkeä oma koti on ja miten hyvältä tuntuu olla kotona. Vastaus siihen, olisinko onnellisempi jos kaikki olisi mennyt "niinkuin pitää", on ei. En vaihtaisi päivääkään, en kadu yhtäkään kyyneltä. Minun pieni poikani on täydellinen juuri sellaisena kuin on. Viimeiset 8,5kk on opettanut minulle asioita, joita en olisi muuten oppinut. Tuo aika on opettanut minulle paljon itsestäni, paljon Larista ja tietenkin Milosta. Sellaiset lääketieteelliset termit, mitä ei ole koskaan kuullutkaan, on nyt arkipäiväisiä sanoja. Sellaiset tunteet, joita on aiemmin vain voinut kuvitella toisen kautta ovat tulleet todeksi omalla kohdalla. Samalla ne tunteet ovat kasvattaneet empatiakykyä muihin, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Vaikka kaikki olisi mennyt "niinkuin pitää" ei huolta olisi ollut vähemmän, vain pienemmistä asioista. Jokaisella on omat huolet, murheet ja ongelmat. Joillakin ne ovat pienempiä ja toisilla suurempia. Ihmisluonto on vain rakennettu siten, että vanhemmat huolehtivat oli aihetta tai ei. :) On ihanaa kun ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät. Se antaa voimaa. Pelkästään läsnäolo voi välilllä olla rauhoittavaa. Ei tarvitse sanoa, että kyllä kaikki järjestyy ja kyllä se pian lähtee liikkeelle ja kyllä kaikkeen tottuu. Kyllähän minä sen tiedän. :) Niiden sanominen ei auta vaan usein ärsyttää, koska kyllä minä sen tiedän ja niin minäkin ajattelen. Se mitä tunnen ei vaan vastaa ajatuksia ja "totuutta". Ollaan siis vaan, ihan vaan ollaan toisiamme varten ja toistemme tukena! Kaikille lukijoille mukavaa syksyä! Polttakaa kynttilöitä ja välilttäkää läheisistä! :) |
AuthorBlogin kirjoittaja on.. Archives
December 2018
|