Olen useasti kirjoittanut erityislapsen vanhemmuudesta. Lähinnä siksi, koska sitä suurimmaksi osaksi elämä tällä hetkellä on. Ainoastaan toinen erityislapsen vanhempi voi ymmärtää millaisia tunteita kokee, miten raskaalta välillä elämä tuntuu ja toisaalta miten suurta iloa ja rakkautta voi kokea. Eikä kukaan toinen sitä voi ymmärtää vaikka haluaisikin. Ei isovanhemmat, ei ystävät, ei kummit tai serkut, ei kukaan muu. Ja vaikka sitä haluaisi jakaa kaikin tavoin, ei se ole mahdollista. Milo on siis ikään kuin antanut aivan erityislaatuiset silmälasit meille vanhemmille, vain meille vanhemmille, joiden läpi katsomme maailmaa täysin uusin silmin.
Omalla kohdallani voin sanoa, että en edes halua jakaa kaikkea. En halua kuormittaa muita kaikilla huolilla joita päässä pyöritän. Larin kanssa jaamme ne, mutta muille haluan antaa vain palasen kerrallaan kannettavaksi. Ehkä sillä tavalla varjelen muita ja ehkä myös osittain itseäni. Pelkästään huolissa ja murheissa vellominen saa koko elämään alakuloisen sävyn ja sitä en halua. Enemmän elämässä on kuitenkin valoa ja hyviä hetkiä ja ennen kaikkea paljon rakkautta.
Kaikesta tuesta ja avusta me ollaan kiitollisia ja kaikelle sille on tarve. Varsinkin sillon apu on enemmän kuin tarvittua, kun yrittää selvitä työharjoittelusta, koulutöistä (joita harjoittelun lisäksi on kahdelta eri kurssilta sekä kahdesta projektista ja opinnäytetyön suunnittelusta), unettomuudesta, töistä, kodin pyörittämisestä, päiväkoti järjestelyiden muuttumisen ilmoituksesta, Milon päivittäisistä harjoitteluista, omista treeneistä, yrittäjyydestä ja ihan vaan vanhemmuudesta ja parisuhteesta. Joskus voi tuki ja apukin väsyä ja haluta hetken hengähtää ja elää ihan omaa elämää ilman meidän murheita ja se on enemmän kuin hyväksyttävää. Jokaisella on oikeus omannäköiseen elämään ja kaikki ei jaksa tätä meidän näköistä.
Joku voisi kysyä, että miksi sitä ihminen hamstraa itselleen noin paljon tekemistä, eihän silloin voi tehdä mitään kunnolla kun pitää tehdä kaikkea vähän. Koulutuksen koen itse tärkeänä voimavarana tulevaisuuden kannalta vaikka se välillä raskasta onkin. Olen löytänyt unelma ammattini, jossa haluan kehittyä ja jota haluan päästä toteuttamaan. Se vaatii tällä hetkellä tässä elämäntilanteessa paljon, mutta antaa myös paljon. Milo on edelleen kannettava ja nosteltava ja koko ajan kasvava poika, ilman omia treenejä ja omasta fyysisestä kunnosta huolen pitämistä ei meikäläisen kroppa tätä äitiyttä edes kestäisi.
Tässä alla on kuva tämän päivän projektipalaverista, jonka siis tein kotoa käsin Skypen välityksellä. Taustajoukot oli ainakin ihan mukana. :)
Milo on myös aloittanut useammankin uuden harrastuksen. Me olemme käyneet vähintään joka toinen viikko uimahallilla uimassa ja pääsiäisen pyhinä Milo sai kokeilla ratsastamista ensimmäisen kerran. Poika oli heti myyty ja jaksoi puoli tuntia köpsötellä hevosen kyydissä.