Siitä sitten jatkoimme keskustelua Milosta ja meidän arjesta. Jotenkin siinä jutellessa aloin nieleskellä. Yleensä kerron hyvin suurpiirteisesti meidän tilanteesta. Yksityiskohdat kun saavat tunteet juurikin pintaan. Vaikka lääkkeistä, lääkärikäynneistä, paperisodasta ja sokeudesta on tullut meille arkipäivää niin ei niistä ole aina kaikissa tilanteissa mukava jutella. Varsinkin, kun tietää loukkaantuvansa helposti vaikka kommentteja ei loukkauksiksi tarkoitettaisikaan. Siitä huolimatta tykkään puhua sokeudesta ja septo-optisesta dysplasiasta jo ihan tietoisuuden lisäämiseksi ja meidän Milon elämän ymmärtämiseksi. Haluan uskoa, että puhumalla voin vaikuttaa tulevaisuudessa suvaitsevaisuuteen muiden ihmisten osalta.
Tällä kertaa, kun kyse oli juuri minusta eikä Milosta siitä oli hankala puhua. Lääkäri kyseli miten minä jaksan, miten parisuhde voi, millainen tilanne muuten on kotona? Jossain kohdassa lääkäri kysyi, onko ystävilläni saman ikäisiä terveitä lapsia ja näenkö heitä usein? Siinä kohtaa purskahdin hieman itsenikin yllättäen itkuun. Onhan niitä ja näenhän minä heitä. En tosin yhtä usein kun ehkä haluaisin tai ehtisin, sillä joka kerta pieni pala nousee kurkkuun, kun näkee sen kehityksen mitä muiden lapset jo osaavat ja tekevät ja pystyvät tekemään. Vaikka nämä ajatukset koittaa siirtää sivuun niin väkisinkin ne käyvät silloin mielessä kun näkee samanikäisen terveen tytön tai pojan.
Huomasin näitä ajatuksia jo odottaessani odotushuoneessa (ehkä juuri siksi tuo kysymys sai minut reagoimaan niin voimakkaasti), että pääsen lääkärin vastaanotolle. Odotushuoneessa oli myös pieni poika, arviolta alle kahden vuoden. Hän käveli, jutteli, tutki leluja, hymyili takaisin vanhemmilleen, osoitteli julisteita seinillä ja minä ajattelin että Milo ei koskaan tule tekemään osaa noista asioista ja osan hän tekee omalla tavallaan. Sitten yritin karistella ajatukset pois sillä enhän minä niin saisi ajatella.
Saako näitä ajatuksia sanoa ääneen? Saako näin edes ajatella? Yleensähän kuulen hieman tuomitsevan vastauksen, että osaahan Milo jo ja eihän hänellä kiire ole ja kyllä se siitä ajan kanssa. Siksipä olen jättänyt nämä asiat sanomatta ääneen jo pitemmän aikaa. Nyt kun lääkäri niistä kysyi nuo patoumat ilmeisesti sitten vain pääsivät ulos. Vaikka siitä ei olekaan mitään hyötyä miettiä "mitä jos", niin valitettavasti niitä ajatuksia tulee mieleen aina aika ajoin. Aina sitä ei itsekään tiedä, mitä milloinkin tarvitsee. Välillä asiat helpottavat oma pään sisällä, kun niistä saa puhua ja niiden takia saa vaikka itkeä pienet itkut. Siksipä suuri kiitos tälle lääkärille, joka osasi kysyä juuri oikean kysymyksen juuri oikeaan aikaan.