Tässä kohdassa olen ottanut yleensä itseäni korvasta kiinni ja ravistellut. Tosiaan miksi ei! Vaikka se elämä heitteleekin, antamalla itselleen mahdollisuuden hyväksyä mitä ikinä varallesi tällä elämällä on tarjota, voi päästää irti puristavasta tunteesta sisuskaluissa. Kliseisesti sanottuna voisi kehoittaa etsimään jokaisesta tilanteesta sen hopea reunuksen. Sitä en sano, että se aina olisi helppoa ja toisinaan epäoikeudenmukaisuus tuntuu niin suurelta, että siinä hetkessä ei ole helppo hymyillä. Alkajärkytyksen jälkeen taakse päin katsellessa voi kuitenkin löytää myös pieniä valon pilkahduksia. Tämä onnistuu kuitenkin vasta silloin, kun on sinut sen hetkisen elämäntilanteen kanssa.
Omalla kohdalla näitä tulee usein. Haluaisi pystyä enempään monella osa-alueella elämässä. Haluaisi olla parempi ja aikaansaavempi äiti, haluaisi olla jaksavampi ja levänneempi, haluaisi Suomen brokratian solmut auki siten, että kaikenmaailman paperisodilta, taisteluilta ja yllätyksiltä vältyttäisiin sillä saralla, haluaisi olla fyysisesti paremmassa kunnossa ja ajallisesti panostaa siihen enemmän, haluaisi pärjätä koulussa ja tulevaisuudessa työelämässä mahdollisimman parhaalla tavalla, haluaisi enemmän aikaa parisuhteelle, enemmän aikaa ystäville.... jnejne. Tilannehan on kuitenkin se, että kaikessa ei voi onnistua ja kaikkeen ei riitä aika. Tilanne on silloin vain hyväksyttävä ja antaa itselleen armoa ja toisinaan myös anteeksi. Silloin on priorisoitava omat arvonsa ja katsoa asioita ehkä muutaman askeleen kauempaa.
Huomaankin toteavani itselleni, välillä siihen tosin tarvitsee ystävien muistutuksen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Kun yrittää parhaansa, ollen samalla itselleen armollinen, on tilanteen hyväksyminen paljon helpompaa. On hyväksyttävä, että kaikkea ei voi saada kerralla. Hyväksyminen helpottaa oloa. Toivottavasti jokainen voi ensi viikolla antaa itselleen pienen huilitauon.