Milo viihtyy kehässä tunnustellen sen seiniä ja rapsuttelee lattialla olevaa peittoa. Virikekehässä on rapisevia ja heliseviä kohtia. Siinä on kiinni kulkusia ja eri tuntuisia tekstiilejä, joita tunnustella. Virikekehässä pysyy lelut tallessa, kun Milo tuosta kasvaa ja lelut alkavat kiinnostamaan enemmän. Kehästä saa tehtyä myös pallomeren. Kiitos siis tästä kuuluu isoäitille, joka soitteli näkövammaistenkeskusliiton aluesihteerille ja kysyi ohjeet ja toteutti aivan mielettömän kehän Milolle.
Mitä jos Milo näkisi, nousisiko hänkin jo tukea vasten seisomaan, tuijottelisi syvälle silmiin ja hymyilisi nähdessään tutut kasvot. Mitä jos kaikki olisi mennyt hyvin synnytyksessä ja Milokin olisi syntynyt terveenä, sairaalakierteen sijasta oltaisiin saatu nauttia pikkuvauva-arjesta kotona vaaleanpunaisten lasien läpi pienen ihmisen elämän ensi hetkiä katsellen. Miltä tuntuu se ensi katse kun vauva katsoo äitiä silmiin. Mitä jos jaksaisi kuntouttaa Miloa enemmän, mentäisiinkö motorisessa kehityksessä vähän vauhdikkaammin eteenpäin. Mitä jos kaikki olisi mennyt "niinkuin pitää" olisinko onnellisempi.
Näitä miettiessä tuntee syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, ettei tiedä onko tehnyt tarpeeksi. Syyllisyyttä siitä, että edes ajattelee näin. Syyllisyyttä siitä, että ajattelee miten asiat voisi olla, kun ne eivät niin ole eivätkä tule olemaankaan. Toisaalta nämä kysymykset myös herättävät ajattelemaan, miltä tuntuu kun Milo tunnistaa tutun äänen ja hymyilee. Miten Milo tunnustelee varovaisesti pienillä sormillaan isän ja äidin kasvoja ja opettelee tunnistamaan ne siten. Miten sairaalassa vietetty aika näytti sen, miten tärkeä oma koti on ja miten hyvältä tuntuu olla kotona. Vastaus siihen, olisinko onnellisempi jos kaikki olisi mennyt "niinkuin pitää", on ei. En vaihtaisi päivääkään, en kadu yhtäkään kyyneltä. Minun pieni poikani on täydellinen juuri sellaisena kuin on. Viimeiset 8,5kk on opettanut minulle asioita, joita en olisi muuten oppinut. Tuo aika on opettanut minulle paljon itsestäni, paljon Larista ja tietenkin Milosta. Sellaiset lääketieteelliset termit, mitä ei ole koskaan kuullutkaan, on nyt arkipäiväisiä sanoja. Sellaiset tunteet, joita on aiemmin vain voinut kuvitella toisen kautta ovat tulleet todeksi omalla kohdalla. Samalla ne tunteet ovat kasvattaneet empatiakykyä muihin, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Vaikka kaikki olisi mennyt "niinkuin pitää" ei huolta olisi ollut vähemmän, vain pienemmistä asioista. Jokaisella on omat huolet, murheet ja ongelmat. Joillakin ne ovat pienempiä ja toisilla suurempia. Ihmisluonto on vain rakennettu siten, että vanhemmat huolehtivat oli aihetta tai ei. :)
On ihanaa kun ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät. Se antaa voimaa. Pelkästään läsnäolo voi välilllä olla rauhoittavaa. Ei tarvitse sanoa, että kyllä kaikki järjestyy ja kyllä se pian lähtee liikkeelle ja kyllä kaikkeen tottuu. Kyllähän minä sen tiedän. :) Niiden sanominen ei auta vaan usein ärsyttää, koska kyllä minä sen tiedän ja niin minäkin ajattelen. Se mitä tunnen ei vaan vastaa ajatuksia ja "totuutta". Ollaan siis vaan, ihan vaan ollaan toisiamme varten ja toistemme tukena!
Kaikille lukijoille mukavaa syksyä! Polttakaa kynttilöitä ja välilttäkää läheisistä! :)