Tämä ilmiö ei esiinny pelkästään kuluja leikatessa vaan liian usein kuulee kateellisia puheita siitä ketä invapaikkaa saa esimerkiksi käyttää tai kohtaa pitkiä tuomitsevia katseita, kun sieltä autosta ei lähdetäkään ilman pyörätuolia. Invalupaa ei kuitenkaan myönnetä kevein perustein kenelle tahansa vaan siihen on aina syy. Tietysti voi olla väärinkäyttäjiäkin, mutta jos asia vaivaa niin voihan sitä asiallisesti kysyäkin. Silloin tällöin kantautuu myös korviin, ettei avustajakoira tai opaskoira olisi päässyt johonkin sisätiloihin vaikka koiralla on ollut työliivit päällä. Koira mahdollistaa omistajalleen itsenäisen liikkumisen. Onneksi tällaisia tapauksia tapahtuu harvoin, sillä nykyään on melko hyvin yleisesti tiedossa, että koirankielto merkit eivät koske näitä työkoiria. Näitä "epäreiluja" asioitahan riittää.
Itse tiedän sattuneesta syystä tästä näkövammaisten tilanteesta eniten. Joten kehoitan koittamaan tätä. Hae keittiöstä lasillinen maitoa/mehua/vissyä tai mitä ikinä säilytätkään jääkaapissa, kaada itsellesi lasillinen ja tule takaisin. Ai niin, laita silmät kiinni ennen kuin lähdet, äläkä kurki matkalla.
Miten onnistui?
Meidän maailmamme on tehty näkeville ihmisille. Nyt kuljit omassa kodissa, missä paikat ja esineet ja niiden sijainnit ovat tuttuja. Ehkä siinä ei edes ollut suurempia ongelmia. Kuvittele kuitenkin, että pyytäisin sinun käymään kaupassa. Tee puolen viikon tai viikon ruokaostokset ja tule takaisin. Ensimmäinen ongelma on selvittää, mitä tarvitsen kaupasta? Millä sitä sinne kauppaan pääsisi? Miten siellä löytää sisälle? Mistä löydän kaiken tarvitsemani? Miten löydän kassat? Miten maksan? Miten pääsen ostoksien kanssa kotiin? Ja tässä on vasta osa ongelmista, joita näkövammaisen on mietittävä näinkin yksinkertaisella ja arkisella asialla kuin kaupassakäynti.
Tämä on syy, miksi tarvitaan palveluja ja apuvälineitä, kuten henkilökohtainen avustaja tai opaskoira. Maailman tulisi olla tasa-arvoinen kaikille ominaisuuksistaan huolimatta. Jokainen meistä haluaa kokea olevansa itsenäinen ja pärjäävänsä itse.
Lasten kohdalla tämä toimii myös toisinpäin. On kohdeltava erityislasta tasa-arvoisesti siinä määrin, miten se on mahdollista ilman hyysäämistä. Jos lapselle tuodaan kaikki ja tehdään puolesta, hän ei opi samoja taitoja kuin ikätoverinsa. Silloin tehdään hyysäämisellä lapselle karhunpalvelus. Tässäkin asiassa meidän tulisi noudattaa tasa-arvoa. Mitä vaatisin saman ikäiseltä lapselta, joka näkee? Pystyykö Milo siihen? Jos ei, miten helpotamme tehtävää niin, että hän pääsee osallistumaan ja kokee onnistumista, mutta emme tee asioita puolesta. Näitä meillä pohditaan joka päivä monta kertaa päivässä.
Sitten päästäänkin tähän toiseen sanapariin "ei sääliä vaan ymmärrystä". Tätä kokevat myös erityisen läheiset. Näkövamma on ominaisuus, joka Milolla on ollut syntymästä asti. Hän ei koe sitä ongelmana. Ei ainakaan vielä ja toivomme tietysti vanhempina, ettei koskaan, korkeintaan hidasteena. Siihen me vanhemmuudessa pyrimme. Jotkut asiat kestävät kauemmin ja useimpia asioita ei opita hetkessä ei edes pidemmässä hetkessä, mutta ne opitaan. Kaikkiin toimiin tarvitaan rutkasti kärsivällisyyttä ja se vaatii ymmärrystä. Milolla kestää kauan syödä, koska hän tutkii ruokaa ja kestää kauan ottaa pipo pois, löytää luokse tai vastata kysyttäessä mutta hän tekee ne kaikki, jos hänelle antaa aikaa. Milo ei kaipaa sääliä ja puolesta tekemistä vaan ymmärrystä. Me vanhemmat emme kaipaa sääliä vaan ymmärrystä, silloin kun me "joudumme" tekemään asiat vaikeamman kautta tai kun meidän on opastettava ja muistutettava myös muita Milon läheisiä yhteisistä pelisäännöistä, jotka ovat kaikki Milon parhaaksi.
Antakaa kaikille siis erityispiirteillä tai ilman ymmärrystä ja tasa-arvoa!
Täällä on aloitettu kesäloma ja toivottavasti se näkyy myös blogin puolella hieman tiheämpänä julkaisu tahtina! :) Toivoa on!