Viime viikolla oli taas sellainen päivä, että kaikki ärsytti. Jokainen tietää millaista se on! Tuntuu ettei mikään mene niinkuin haluaisi, hommia on kasaantunut hirmuisesti ja kaikki tuntuu tappelevan vastaan.
Vanhemmuus on välillä aika rankkaa. Erityislapsen vanhemmuus on välillä todella rankkaa. Tuona päivänä, kun kaikki ärsytti, olisin vaan halunnut hetken olla pelkkä äiti. Mulle oli kertynyt rästiin Milon paperihommia ja asioiden hoitamisia ja selvittelyitä ja lääkäreille soittelemisia ja kaikki nämä koulu ja työjuttujen päälle. Lisäksi Milollakin oli huono päivä ja lääkkeitä ei oltaisi haluttu syödä, flunssan poikanen vaivasi (meillä se tarkoittaa ekstra tarkkaa arviointia Milon tilasta ja kuumeen mittailua tasaisin väliajoin) ja kasvuhormonipiikin laittaminen oli kamalinta maailmassa, samoin kaikki ylimääräiset äänet.
(Onneksi mulla on Lari, harmittavaisesti tuona päivänä hän vaan sattui olemaan aika pitkän päivän töissä.)
Mun olisi mieli tehnyt vaan heittää hanskat hetkeksi jollekin toiselle ja olla ihan vaan äiti ja hoitaa mun flunssasta lasta vierihoidossa ilman yhden yhtä ajatusta Milon tilan arvioimisesta flunssan ja kaiken muunkin osalta tai ilman aikataulun kyttäämistä ja lääkärien soittoja tai lääke ja kuntoutustasioista.
Eihän se niin tietenkään mene.
Siirsin hommat sitten vielä parilla päivällä, vaikka se usein saakin pientä ahdistusta aikaan, ja keskityin siihen, että tarkkailin Milon tilan muuttumista. Eihän se pientä flunssaa, räkänokkaa ja yskää pahemmaksi mennyt missään vaiheessa. Silloin kun toisella on vaan pienikin hätä niin oma hälytysvalmius hyökkää päälle. Välillä sitä todella toivoo, että saisi olla "vain äiti". Murehtia siitä onko murot syöty ja lapsella puhtaat vaatteet päällä ja että koti olisi edes jotenkuten siistissä kunnossa. Saisi unohtaa lääkkeiden antamisen montakertaa päivässä, ei tarvitsisi miettiä onko niiden annosmäärät jäämässä pieneksi vai onko oireet jotain muuta, ei tarvitsisi pelätä muita sairauksia, ei tarvitsisi huolehtia tavallista enempää lapsen tulevaisuudesta ja pärjäämisestä tässä yhteiskunnassa, ei tarvitsisi täyttää satoja lappuja vuodessa eri viranomaistahoille, jotka vastaavat Milon kuntoutuksesta, hoidosta, kehityksen seurannasta, lääkkeistä, ei tarvitsisi miettiä miten sovittaa kaikkien aikatauluja yhteen, että kuntoutuskäynnit ja palaverit saadaan mahdollistettua ja, että Milo saa parasta mahdollista kuntoutusta.
Huh! Onneksi tuo päivä on nyt jo takana päin. Ne ovat vain niitä hetkiä, kun tuntuu ettei se hapen vetäminenkään riitä, kun sehän on ihan sitä meidän elämää ja arkea mitä ei pakoon pääse. Suurimman osan ajasta nautin elämästä täysin rinnoin mutta satunnaisesti väliin mahtuu näitä päiviä kun kaikki ärsyttää ja kiukuttaa. Eikä silloin auta muuta kuin hetken kiukuta ja jatkaa eteenpäin pikkuisen päättäväisemmin.
Päättäväistä viikonalkua teille lukijat ja jaksamista vaikeiden päivien yli. Suunnitelmissa olisi teille tehdä pieni video tervehdys kunhan aikaa järjestyy.